Ensimmäinen kohtaus.
Huone Poloniuksen asunnossa.
(Polonius ja Reinhold tulevat.)

POLONIUS.
Vie hälle rahat nuo ja kirjeet, Reinhold.

REINHOLD. Kyll', armollinen herra.

POLONIUS.
Ja viisaast' oikein tekisit sä, Reinhold, Jos, ennenkuin käyt luonaan, tiedustaisit Vähäisen käytöstään.

REINHOLD.
Sit' aioinkin.

POLONIUS.
No, hyvä, hyvä. Ensin, näet, kysyt, Kuin monta tanskalaist' on Pariisissa, Ja keitä, mistä, kuinka elävät, Ja millä, kenen seurassa, ja miten.
Ja kun näin kiertäin, kaartain huomaat, että
On poikan' tuttu, silloin lähemmäksi Sa karkaat kysymyksilläs; hänt' olet Vaan hiukan tuntevanas; sanot näin:
"Ma tunnen hänen isäns', ystävänsä
Ja, osaks, hänet"; ymmärrätkö, Reinhold?

REINHOLD. Kyll', aivan hyvin.

POLONIUS.
"Osaks hänet, mutta", Voit lisätä, "en tarkoin; vaan jos on hän Se, joksi luulen, on hän sangen hurja, Sen ja sen tapainen"; voit valhetella Hänestä, mitä tahdot, mut ei mitään, Mi loukkais kunniata, muista se;
Vaan tuollaisia hurjan, huiman töitä, Jotk' ovat nuoruuden ja vapauden Tovereiks yleisesti tunnetut.

REINHOLD. Kuin kortinlyönti?

POLONIUS.
Niin, tai juominen, Miekkailu, kiroominen, riidanhimo, Huoraaminen: niin pitkälle voit mennä.

REINHOLD. Se loukkais kunniata, hyvä herra.

POLONIUS.
Ei suinkaan, kun vaan moitteitasi höystät.
Mut älä lisää, hälle häpeäksi, Ett' oisi hillitön hän nautinnoissaan, Sit' en ma sois; vaan viat tee niin kauniiks, Kuin oisi ne vaan vapauden tahraa, Tulisen mielen ilmi leimahdusta, Ja veren hillittömän irstaisuutta, Jot' ei voi kenkään välttää.