Ensimmäinen kohtaus.
Dunsinan. Huone linnassa.
(Lääkäri ja kamarirouva tulevat.)

LÄÄKÄRI. Kaksi yötä olen kanssanne valvonut, mutta en saata kertomustanne todeksi huomata. Milloin hän viimeksi unissaan kulki?

ROUVA. Sitten kun hänen majesteettinsa sotaan läksi, olen nähnyt hänen vuoteeltaan nousevan, yönuttuun pukeuvan, menevän kamariinsa, ottavan paperia, kääntävän sitä, kirjoittavan, lukevan, sinetillä sen lukitsevan ja taasen käyvän maata, ja koko ajan sikeimmässä unessa.

LÄÄKÄRI. Suuri on häiriö luonnossa, kun yht'aikaa saattaa unen hyvyyttä nauttia ja valvovan töitä toimitella. Mutta paitse kävelemistä ja muuta toimimista oletteko kuullut hänen tuossa unen hyörinässä mitään puhuvan?

ROUVA. Olen, ja semmoista, jota en tahdo matkia hänen jälkeensä.

LÄÄKÄRI. Minulle sen voitte sanoa; ja hyvä, jos sen tekisitte.

ROUVA. En teille, enkä muille: ei ole mulla sanoilleni todistajaa.

(Lady Macbeth tulee, kynttilä kädessä.)

Nähkääs, tuossa hän tulee! Tuo on aivan hänen tapaansa; ja sikeimmässä
unessa, niin totta kuin elän. Tarkastelkaa häntä; hiljaa!

LÄÄKÄRI. Mistä hän on kynttilän saanut?

ROUVA. Se oli hänen vuoteensa vieressä. Hänellä pitää aina olla kynttilä palamassa: se on hänen käskynsä.

LÄÄKÄRI. Näettekö, hänen silmänsä ovat auki.

ROUVA. Niin, mutta näkö on ummessa.

LÄÄKÄRI. Mitä hän nyt tekee? Kas, kuinka hän hieroo käsiänsä.

ROUVA. Hänen tapansa on menetellä, ikäänkuin hän käsiänsä pesisi. Olen nähnyt hänen sitä tekevän neljänneksen tuntia yhteen mittaan.

LADY MACBETH. Vielä tuossa sittenkin on pilkku.